mut tuntuu et on paljon räjähtelyy: lentelevii verkkoi, lentäähuristavia autoja
ja vähän asiaa. sädepyssyt rikki. en tiiä onks se semmost et oon tyhjä ihminen vai et ei vaan oo mitään ilmaistavaa.
torstai 22. maaliskuuta 2012
tänään ki
pingviinit
yhteinen tuottaminen
typeryys
rakkaus on makeaa
hunajaa johon vois hukkua
elämässä vain yks hetki jolloin oikeasti tajuaa
blaa blaa
tänään ei kummempaa sanottavaa. pohdin pitäiskö opiskella uudelleen historiaa - lukion oppimäärä kadonnut pintamuistista - jos jonkinlaista uskottavuutta tai tarkkanäköisyyttä tahtois luoda romaaniin. haluaisin käsitellä kuitenkin jotain erikulttuureja, aikakausia tämmöstä. ehkä 77 eri mestaa niin kuin jeesus sanonut että 77 kertaa pitää pyytää anteeksi.
yhteinen tuottaminen
typeryys
rakkaus on makeaa
hunajaa johon vois hukkua
elämässä vain yks hetki jolloin oikeasti tajuaa
blaa blaa
tänään ei kummempaa sanottavaa. pohdin pitäiskö opiskella uudelleen historiaa - lukion oppimäärä kadonnut pintamuistista - jos jonkinlaista uskottavuutta tai tarkkanäköisyyttä tahtois luoda romaaniin. haluaisin käsitellä kuitenkin jotain erikulttuureja, aikakausia tämmöstä. ehkä 77 eri mestaa niin kuin jeesus sanonut että 77 kertaa pitää pyytää anteeksi.
tiistai 20. maaliskuuta 2012
pohdiskelen miks esim michel houellebecq on mulle niin tärkeä ja mistä mä nautin kirjoittamisessa.
mä nautin vaikutelmien luomisesta. vaikutelmien joilla ei loppupeleissä ole mitään väliä.
tää olis michelin suuntaista ajattelua, ja ehkä tutkailen sitä nyt itsessäni.
mun mielestä on ihanaa jotenkin teeskennellä jotain tietyntyyppistä ihmistä kirjoittaessani. ja saada semmonen onnistumisenkokemus siinä että olisi joku. ehkä se on semmonen narsistinen piirre. iloita siitä että pystyy vyöryttää mitä typerämpiä ja typerämpiä juttuja ilman että oikeastaan on mitään näkyvää syytä miksi niin pitäisi tehdä.
mutta tämähän ei ole koko totuus.
mutta tuo mulle tällä hetkellä tuottaa iloa. ihan kiintoisaa. michel. ahh.
mä nautin vaikutelmien luomisesta. vaikutelmien joilla ei loppupeleissä ole mitään väliä.
tää olis michelin suuntaista ajattelua, ja ehkä tutkailen sitä nyt itsessäni.
mun mielestä on ihanaa jotenkin teeskennellä jotain tietyntyyppistä ihmistä kirjoittaessani. ja saada semmonen onnistumisenkokemus siinä että olisi joku. ehkä se on semmonen narsistinen piirre. iloita siitä että pystyy vyöryttää mitä typerämpiä ja typerämpiä juttuja ilman että oikeastaan on mitään näkyvää syytä miksi niin pitäisi tehdä.
mutta tämähän ei ole koko totuus.
mutta tuo mulle tällä hetkellä tuottaa iloa. ihan kiintoisaa. michel. ahh.
hylkään tämän edelläesitellyn henkilögarderoobin ja ideat ainakin jossain määrin. michel houellebecq on hoitanut homman jo. aion keksiä jotain muuta. tietty harmittaa päästää irti ideoista mitä kauheasti rakasti, mut toisaalt niist ideoist on jotain saanut irti ja sit aika liikkua etiäppäin.
kyseenalaistan itseni kirjoittajana todella paljon. mulla on niinku "uskoa", holtitonta ja hyvälaatuista, mutta varsinaisesti mulla ei ole käsitystä omista kyvyistäni tai oikein mistään. oon semmonen ihminen joka pyrkii elämään nykyhetkeä mahdollisuuksiensa mukaan, niinpä tähänkin ideaan uskoin ihan kybällä mutta michel houellebecq on hoitanut sen jo.
jos haluan keksiä jotain, mun täytyy keksiä jotain muuta: jumittuminen michel houellebecqiin olis vaan merkki siitä etten usko että voin ilmaista sanomaani muuten kuin äärimmäisen kyynisyyden kautta. (mutta kun se kyynisyys on niin kaunista!) tavallaan herätys tuli siinä vaiheessa ku nmietin mikä kustantaja haluais julkasta michel houellebecq imitaation.
ehkä, ehkä, ehkä on mahdollista luodakin jonkinlainen oma visio, täysin omanlaisensa, olenhan kuitenkin luova ihminen. mulla on alitajuntainen pelko että joka kerta kun päästän irti, se merkitsee että menetän jotain ikuisiksi ajoiksi. no niinhän se on, mutta ei sen pitäisi sitä tarkoittaa että jos yks idea menee roskakoriin niin "mitään ei tule sen tilalle enää koskaan apua apua apua."
tuskallisinta olisi ettei kirjoittaisi romaania. vaan esimerkiksi runoteoksen. yrjöttää pelkkä ajatuskin. miksi? se tuntuis niinkuin alistumiselta. alistumiselta mihin? omaan luonteenlaatuunsa - ehkä olenkin totta vie enemmän runoilija kuin romaanitar. oon melkee paniikissa tätä ajatellessa. romaani olis niin paljon komeempi juttu!
ja tämä on semmoista kasvamista... :)
matka jatkuu ->>>>
kyseenalaistan itseni kirjoittajana todella paljon. mulla on niinku "uskoa", holtitonta ja hyvälaatuista, mutta varsinaisesti mulla ei ole käsitystä omista kyvyistäni tai oikein mistään. oon semmonen ihminen joka pyrkii elämään nykyhetkeä mahdollisuuksiensa mukaan, niinpä tähänkin ideaan uskoin ihan kybällä mutta michel houellebecq on hoitanut sen jo.
jos haluan keksiä jotain, mun täytyy keksiä jotain muuta: jumittuminen michel houellebecqiin olis vaan merkki siitä etten usko että voin ilmaista sanomaani muuten kuin äärimmäisen kyynisyyden kautta. (mutta kun se kyynisyys on niin kaunista!) tavallaan herätys tuli siinä vaiheessa ku nmietin mikä kustantaja haluais julkasta michel houellebecq imitaation.
ehkä, ehkä, ehkä on mahdollista luodakin jonkinlainen oma visio, täysin omanlaisensa, olenhan kuitenkin luova ihminen. mulla on alitajuntainen pelko että joka kerta kun päästän irti, se merkitsee että menetän jotain ikuisiksi ajoiksi. no niinhän se on, mutta ei sen pitäisi sitä tarkoittaa että jos yks idea menee roskakoriin niin "mitään ei tule sen tilalle enää koskaan apua apua apua."
tuskallisinta olisi ettei kirjoittaisi romaania. vaan esimerkiksi runoteoksen. yrjöttää pelkkä ajatuskin. miksi? se tuntuis niinkuin alistumiselta. alistumiselta mihin? omaan luonteenlaatuunsa - ehkä olenkin totta vie enemmän runoilija kuin romaanitar. oon melkee paniikissa tätä ajatellessa. romaani olis niin paljon komeempi juttu!
ja tämä on semmoista kasvamista... :)
matka jatkuu ->>>>
naistenlehdentoimittajan tarina ~ ~ ~
Harri kertoo:
"Tutustuimme yhteisen ystävän syntymäpäivillä.
Ensitreffit ilmeiset ja kiihkeät.
Kosinta metsätiellä.
Häistä halusimme luoda täydellisen päivän. Romantiikka jota emme koskaan tulisi unohtamaan. Naimisiin voi mennä vain kerran.
Vielä yksi huippukohta odottaa: katharttinen anteeksianto."
"Tutustuimme yhteisen ystävän syntymäpäivillä.
Ensitreffit ilmeiset ja kiihkeät.
Kosinta metsätiellä.
Häistä halusimme luoda täydellisen päivän. Romantiikka jota emme koskaan tulisi unohtamaan. Naimisiin voi mennä vain kerran.
Vielä yksi huippukohta odottaa: katharttinen anteeksianto."
hahmo lähtee
Ensimmäinen ilta kun tahdoitkin lähteä pois luotani. Se oli mielestäsi hyvä idea. Hyvä ideasi löi minua palleaan.
http://youtu.be/0ZvwykzRTjA
http://youtu.be/0ZvwykzRTjA
historian siipien värinää
Seuraava muotisuuntaus tuhoutuvassa maailmassa oli rintojen keinotekoinen pienentäminen plastiikkakirurgian keinoin. Kansallista hengennostatusta pidettiin niin tärkeänä, ettei halukkaiden tarvinnut maksaa kalliista yksityisklinikkakäynneistä tai zeppeliinin paikkalipuista kohti halvempia klinikoita Savimaassa tai Eeslanissa. Sairaaloissa umpisuoli- ja polvivammapotilaiden hoitoa lykättiin, eräällä tapaa pyrittiin lykkäämään sivuun ja unohtamaan.
Kriittisiä ääniä ei kuulunut. Ei puolustajia luonnollisenkokoisille rinnoille: kun oli ollut kyseessä rintojen suurentaminen kuului tapoihin paheksua joko kulttuurin tai yksilön ulkonäkökeskeisyyttä, joskus kumpaakin.
Hiljaisuus syntyi syväksi kun tuhannet ja tuhannet kansalaiset hyödyntivät kansalaisoikeuttaan ja tyhjensivät vaivalloisiksiyhtäkkiäkäyneet rasvaiset tissinsä, luovuttaen ihransa kirurgien kissojen kätevästi pakastettavaksi ja sulatettavaksi iltapalaksi. Sillä kevyempinä he leikkauksesta toivuttueen kulkivat, selkä suorempana. Leikkauksen läpikäyneet tunsivat tuntevansa sisäpiirin, kuuluvansa kansallisen terveyden valvojiin. He saattoivat huudella kaduilla: "Mitä rintakarvasi peittävätkään? Shrink dee, get the cup B!" Sen enempää härskeyksiin menemättä, tässä on tullut kuvattua tuon ajankohdan ilmiö. Silloin pienennettiin rintoja; rintojenkoosta riippumatta sinulla oli mahdollisuus sanoa rintojesi olevan liian suuret, ja saada hoitoa.
Kriittisiä ääniä ei kuulunut. Ei puolustajia luonnollisenkokoisille rinnoille: kun oli ollut kyseessä rintojen suurentaminen kuului tapoihin paheksua joko kulttuurin tai yksilön ulkonäkökeskeisyyttä, joskus kumpaakin.
Hiljaisuus syntyi syväksi kun tuhannet ja tuhannet kansalaiset hyödyntivät kansalaisoikeuttaan ja tyhjensivät vaivalloisiksiyhtäkkiäkäyneet rasvaiset tissinsä, luovuttaen ihransa kirurgien kissojen kätevästi pakastettavaksi ja sulatettavaksi iltapalaksi. Sillä kevyempinä he leikkauksesta toivuttueen kulkivat, selkä suorempana. Leikkauksen läpikäyneet tunsivat tuntevansa sisäpiirin, kuuluvansa kansallisen terveyden valvojiin. He saattoivat huudella kaduilla: "Mitä rintakarvasi peittävätkään? Shrink dee, get the cup B!" Sen enempää härskeyksiin menemättä, tässä on tullut kuvattua tuon ajankohdan ilmiö. Silloin pienennettiin rintoja; rintojenkoosta riippumatta sinulla oli mahdollisuus sanoa rintojesi olevan liian suuret, ja saada hoitoa.
catastrophe district
en osaa olla ilman sinua.
soitat kitaraa.
en osaa olla ilman sinua.
soitat pianoa.
jonain päivänä aurinko paistaa!
paistaa taas! ja silkkiniityllä pelataan jalkapalloa
sadekuuroon asti
sadekuuroon asti
elämän antamassa loisteessa
haluan kävellä vierelläsi
hymyni loppumattomana hyökynä
tunnen hengityksesi ja
varjosi heittäytyy minua auringolta suojaamaan
jonain päivänä aurinko loistaa!
loistaa taas! silkkiniityllä pelataan jalkapalloa
kysyt tahdonko tanssia kanssasi
aiot lopettaa kitaransoiton
haluat vain tanssia
jäädä penkille katsomaan kanssani
miten sadekuuro puhdistaa kentän pelaajista
ja sinä jäät kanssani
hymyilen pienesti
sille ettei maailma minua pettänytkään
& 57 90 000 ?? 1118& 333 444 872 1
soitat kitaraa.
en osaa olla ilman sinua.
soitat pianoa.
jonain päivänä aurinko paistaa!
paistaa taas! ja silkkiniityllä pelataan jalkapalloa
sadekuuroon asti
sadekuuroon asti
elämän antamassa loisteessa
haluan kävellä vierelläsi
hymyni loppumattomana hyökynä
tunnen hengityksesi ja
varjosi heittäytyy minua auringolta suojaamaan
jonain päivänä aurinko loistaa!
loistaa taas! silkkiniityllä pelataan jalkapalloa
kysyt tahdonko tanssia kanssasi
aiot lopettaa kitaransoiton
haluat vain tanssia
jäädä penkille katsomaan kanssani
miten sadekuuro puhdistaa kentän pelaajista
ja sinä jäät kanssani
hymyilen pienesti
sille ettei maailma minua pettänytkään
& 57 90 000 ?? 1118& 333 444 872 1
henkilöhahmo: neiti Catastrophe District
neiti, teitä odottaa puhelu kuvastimessa
jumala soittaa teidän arvollenne
hän pahoittelee suorittamaansa virhettä
ja lupaa avaavansa hautausmaan itäportin kello viideltä tänään iltapäivällä
mutta menkää toki itse kuuntelemaan mitä hänellä on sanottavanaan.
jumala saanko puhutella teitä, jos pidän kieleni keskelle suuta?
vai rankaisetko minua? mistä sinä rankaiset minua? siitäkö
etten osaa olla ilman sinua?
olen kiusankappale
mutta olen rakastettusi
avaan hautausmaan itäportin kello viideltä tänään iltapäivällä
jos tahdotte tavata kuolleita sukulaisianne -
tehkää hyvin ja tulkaa.
jumala soittaa teidän arvollenne
hän pahoittelee suorittamaansa virhettä
ja lupaa avaavansa hautausmaan itäportin kello viideltä tänään iltapäivällä
mutta menkää toki itse kuuntelemaan mitä hänellä on sanottavanaan.
jumala saanko puhutella teitä, jos pidän kieleni keskelle suuta?
vai rankaisetko minua? mistä sinä rankaiset minua? siitäkö
etten osaa olla ilman sinua?
olen kiusankappale
mutta olen rakastettusi
avaan hautausmaan itäportin kello viideltä tänään iltapäivällä
jos tahdotte tavata kuolleita sukulaisianne -
tehkää hyvin ja tulkaa.
henkilöhahmo: neiti Catastrophe District
Minä haluan alkaa kuuluisaksi. Niinkuin äiti Amma tai vähintään niinkuin Ibi Love.
Nauroin äsken liian lujaa. Herkkä poika meni sekaisin. Sitten hän oli sekaisin 8 tuntia. Minua itkettää. Ja minä huusin hänelle. Sitten yritin potkia häntä. Sitten yritin olla olevinani. Sitten rakastuin taas. Mut joo, ei siit sen enempää.
Mikä on tämä asia kun asiat menee jonkinlaiseen villalankasotkuun aina ennemmin tai myöhemmin, eikä tiedä mistä keriä auki. Solmuthan vain menevät tiukemmalle jos niitä yrittää ratkoa.
Milloin kokisin sen ilon että maailma kysyisi minulta mielipidettä ennenkuin antaisi asioiden tapahtua?
Nauroin äsken liian lujaa. Herkkä poika meni sekaisin. Sitten hän oli sekaisin 8 tuntia. Minua itkettää. Ja minä huusin hänelle. Sitten yritin potkia häntä. Sitten yritin olla olevinani. Sitten rakastuin taas. Mut joo, ei siit sen enempää.
Mikä on tämä asia kun asiat menee jonkinlaiseen villalankasotkuun aina ennemmin tai myöhemmin, eikä tiedä mistä keriä auki. Solmuthan vain menevät tiukemmalle jos niitä yrittää ratkoa.
Milloin kokisin sen ilon että maailma kysyisi minulta mielipidettä ennenkuin antaisi asioiden tapahtua?
ikuisuus kanssasi ihminen
sain kenet
eniten halusin
tuoksut käsilläni
olisinpa käsivarsillasi
ikuisuus kanssasi ihminen
sain itseni
jostain koirankujeesta kii
ja sitten hiljaa hyvästelin
kerään yhä pyykkiä lattioiltasi
sanon etten pysty viemään sitä sinulta
mutta nauran täällä ääneti kolkkoa naurua
hyväksy minut tällaisena tai älä
sitten hiljaa hyvästelin
eniten halusin
tuoksut käsilläni
olisinpa käsivarsillasi
ikuisuus kanssasi ihminen
sain itseni
jostain koirankujeesta kii
ja sitten hiljaa hyvästelin
kerään yhä pyykkiä lattioiltasi
sanon etten pysty viemään sitä sinulta
mutta nauran täällä ääneti kolkkoa naurua
hyväksy minut tällaisena tai älä
sitten hiljaa hyvästelin
Kerron mielentiloistani
Kirjailijaksi/kirjoittajaksi kasvaminen
minulla on päässäni laatikko
josta kuvittelen piirtyvän kuvan eteeni paperille
kaikille nähtäväks
ja toi laatikko, se ei ees oo niin että tietäisin siitä
tai et valitsisin
mut sit kasvaisin kuin profeetta tehtävänsä kanssa
on kaamea epätoivo ja pimeä, miksi maaailma annoit minulle tehtävän jota en pysty toteuttamaan,
olen heikko, surullinen, hahrainen, egomaaninen, epärealistinen, syntymätön
miksi olen lahjaton? onko reilua yrittää nyppiä snautserinturkki siistiksi jos koira ei alunperinkään ollenkaan tahtonut näyttää miltään?
tee väkivaltaa vallatulle.
oon profeetta inkaia. mul on rakkauden nimi.
--------------------------------
pahint romaanissani on se että jos sitä ei julkaista, niin homma on ajanhukkaa. ajanhukkaa ei ole mikään muu yhtä pahasti kuin todella kovaa yrittäminen ja siitä huolimatta epäonnistuminen.
oon alkanut suunnitella romaanin kronologist etenemist: alku, keskikohta ja loppu. liitukauden mereen viittaamisesta tulee yks sellainen toistuva juttu. tai enhän mä voi vielä sanoa minkä aikakauden merestä, mutta siihen tulis kuitenki jotai semmost vesiteemaa. ajattelin et kolmannessa osassa, jonka nimi olis "expanded minds talk about ideas" satais vettä ihan kokoajan. ilmastonmuutos, nääs.
tuntuu tosi kivalta ja rakastetulta paneutuessa keksimään minkälaisia pikku tarinoita romaaniin vois ympätä, ihan itse keksiä jotain hulluja juttuja - ilmaista jotain mitä on ollut mielessä pitkään, kuten noi kalat. ihan itsekkäästi noin vaan saan kelailla kaikenlaista hauskaa. vaik enhän mä tiedä mitä täst tulee, mut välil tuntuu et täytyy vaan edetä ja kehittyä ja tehdä huolimatta siitä ettei ole mitään takeita kuin jokseenkin 200% inspiraatio tai usko tai joku.
siks just märehdin sitä et olen profeetta: mä joudun tekemään tätä ja asettamaan itseni hyvin alttiiksi: mä periaatteessa olen erittäin sitoutunut sisäisesti ja uskon ideaan jonka toteutumisesta mulla ei ole mitään varmaa tietoa. alkuvaiheillahan mä sanoin ääneenkiin että mä en kirjoita kirjaa vaan mun sivupersoona. mua kuumottaa niskapiissä kun tajuan aina joka toinen päivä että kirjoittamiseni on jonkinlainen ansa, jonkinlainen hyvältä kuulostava tarjous johon oon tyhmyyttäni tarttunut ja koko juttu on oikeastaan vaan pelkkä muistutus siitä että olen hyväuskoinen. no siis, edellises kappalees kuvasin että kalojen ajatteleminen on kivaa, niin on tää toisaalta ajanut mua myös asioihin mitä en muuten olis kokenut.
mullaon taiteellinen avustaja, yhteistyökumppani, orjuuttaja. tänään se on käskenyt keksiä novelliin käänteen. pitää yrittää vääntää jotain ettei se jätä mua kelvottomana.
tässäpä siis ajatuksiani, hajanaisia, mutta kuitenkin.
Kirjailijaksi/kirjoittajaksi kasvaminen
minulla on päässäni laatikko
josta kuvittelen piirtyvän kuvan eteeni paperille
kaikille nähtäväks
ja toi laatikko, se ei ees oo niin että tietäisin siitä
tai et valitsisin
mut sit kasvaisin kuin profeetta tehtävänsä kanssa
on kaamea epätoivo ja pimeä, miksi maaailma annoit minulle tehtävän jota en pysty toteuttamaan,
olen heikko, surullinen, hahrainen, egomaaninen, epärealistinen, syntymätön
miksi olen lahjaton? onko reilua yrittää nyppiä snautserinturkki siistiksi jos koira ei alunperinkään ollenkaan tahtonut näyttää miltään?
tee väkivaltaa vallatulle.
oon profeetta inkaia. mul on rakkauden nimi.
--------------------------------
pahint romaanissani on se että jos sitä ei julkaista, niin homma on ajanhukkaa. ajanhukkaa ei ole mikään muu yhtä pahasti kuin todella kovaa yrittäminen ja siitä huolimatta epäonnistuminen.
oon alkanut suunnitella romaanin kronologist etenemist: alku, keskikohta ja loppu. liitukauden mereen viittaamisesta tulee yks sellainen toistuva juttu. tai enhän mä voi vielä sanoa minkä aikakauden merestä, mutta siihen tulis kuitenki jotai semmost vesiteemaa. ajattelin et kolmannessa osassa, jonka nimi olis "expanded minds talk about ideas" satais vettä ihan kokoajan. ilmastonmuutos, nääs.
tuntuu tosi kivalta ja rakastetulta paneutuessa keksimään minkälaisia pikku tarinoita romaaniin vois ympätä, ihan itse keksiä jotain hulluja juttuja - ilmaista jotain mitä on ollut mielessä pitkään, kuten noi kalat. ihan itsekkäästi noin vaan saan kelailla kaikenlaista hauskaa. vaik enhän mä tiedä mitä täst tulee, mut välil tuntuu et täytyy vaan edetä ja kehittyä ja tehdä huolimatta siitä ettei ole mitään takeita kuin jokseenkin 200% inspiraatio tai usko tai joku.
siks just märehdin sitä et olen profeetta: mä joudun tekemään tätä ja asettamaan itseni hyvin alttiiksi: mä periaatteessa olen erittäin sitoutunut sisäisesti ja uskon ideaan jonka toteutumisesta mulla ei ole mitään varmaa tietoa. alkuvaiheillahan mä sanoin ääneenkiin että mä en kirjoita kirjaa vaan mun sivupersoona. mua kuumottaa niskapiissä kun tajuan aina joka toinen päivä että kirjoittamiseni on jonkinlainen ansa, jonkinlainen hyvältä kuulostava tarjous johon oon tyhmyyttäni tarttunut ja koko juttu on oikeastaan vaan pelkkä muistutus siitä että olen hyväuskoinen. no siis, edellises kappalees kuvasin että kalojen ajatteleminen on kivaa, niin on tää toisaalta ajanut mua myös asioihin mitä en muuten olis kokenut.
mullaon taiteellinen avustaja, yhteistyökumppani, orjuuttaja. tänään se on käskenyt keksiä novelliin käänteen. pitää yrittää vääntää jotain ettei se jätä mua kelvottomana.
tässäpä siis ajatuksiani, hajanaisia, mutta kuitenkin.
naistenlehdentoimittaja
Minulla on nykyään paljon virkeämpi ja terveempi olo. Se johtuu siitä että käyn aamuisin lenkillä. Ylläpidän kuntoa. Joskus sovimme iltaisin naapurin kanssa että otan hänen ajokoiransa Mukaan lenkille. Silloin en kuuntele korvalappustereoista Maija Vilkkumaan laulua Huomenna on paremmin nonstoppina, vaan keskityn koiraan. Se pysähtelee kadunkulmissa. Fleksi antaa myöten. Omakotialueella on miellyttävä juosta. Alitan moottoritien tunnelilla, annan autojen vauhdin vinkua ja kohista kaikkialla ympärillä.
Ostin sykemittarin viime viikolla. En ole jaksanut tutustua kaikkiin toimintoihin, mutta tärkeimmät olen ymmärtänyt. 130/75. Edistystään on miellyttävää seurata, ja huomaan sen käytännössäkin. Koirasta voi myös seurata - juoksemmeko rinnakkain vai onko se monta metriä edelläni. Kierrämme yleensä vielä puiston ja sitten takaisin samaa reittiä kotiin. Heitän koiran takaisin naapuriin, joskus niin kiireellä päästä suihkuun että soitan vain ovikelloa ja kiinnitän Mukaan fleksistä valkoiseen pylvääseen autokatokseen.
Olli on laittanut aamupalaa ja Lilli onkin jo pöydän ääressä hymyillen puuroa mättämässä. Pussaan kumpaakin ja rymistelen suihkuun pystymättä vieläkään täysin pysähtymään. Elämänilo! Laitan kylpyammeen tulpan paikoilleen, päästän veden valumaan ja siinä vaiheessa vasta pystyn pysähtymään, hymyilemään vielä kerran aamun kylmälle kostealle autuudelle joka on jäänyt hivelemään verisuoniani. Venyttelen ja asettaudun kylpyammeeseen veden yhä sohistessa itseään luoksensa. Nauran. Kurottaudun laittamaan radion päälle. Huone on höyryinen. Nousen ammeesta, ravistelen itseäni nauttien sekavasta tilasta erilaisten aistielämysten tehdessä oloni oikein eläväksi. Vessan lattia tuntuu kylmältä varpaissa.
Pyörittelen varpaita vielä aamiaispöydässäkin. Sitten syön kiiviä, rusinoita ja banaania ohrapuurossa. Näin päiväni käynnistyvät nykyään!
Ostin sykemittarin viime viikolla. En ole jaksanut tutustua kaikkiin toimintoihin, mutta tärkeimmät olen ymmärtänyt. 130/75. Edistystään on miellyttävää seurata, ja huomaan sen käytännössäkin. Koirasta voi myös seurata - juoksemmeko rinnakkain vai onko se monta metriä edelläni. Kierrämme yleensä vielä puiston ja sitten takaisin samaa reittiä kotiin. Heitän koiran takaisin naapuriin, joskus niin kiireellä päästä suihkuun että soitan vain ovikelloa ja kiinnitän Mukaan fleksistä valkoiseen pylvääseen autokatokseen.
Olli on laittanut aamupalaa ja Lilli onkin jo pöydän ääressä hymyillen puuroa mättämässä. Pussaan kumpaakin ja rymistelen suihkuun pystymättä vieläkään täysin pysähtymään. Elämänilo! Laitan kylpyammeen tulpan paikoilleen, päästän veden valumaan ja siinä vaiheessa vasta pystyn pysähtymään, hymyilemään vielä kerran aamun kylmälle kostealle autuudelle joka on jäänyt hivelemään verisuoniani. Venyttelen ja asettaudun kylpyammeeseen veden yhä sohistessa itseään luoksensa. Nauran. Kurottaudun laittamaan radion päälle. Huone on höyryinen. Nousen ammeesta, ravistelen itseäni nauttien sekavasta tilasta erilaisten aistielämysten tehdessä oloni oikein eläväksi. Vessan lattia tuntuu kylmältä varpaissa.
Pyörittelen varpaita vielä aamiaispöydässäkin. Sitten syön kiiviä, rusinoita ja banaania ohrapuurossa. Näin päiväni käynnistyvät nykyään!
teksti (henkilöhahmo: elokuvaohjaaja-henkilö)
Elokuvaohjauksen opintolinjalla kolmantena vuotena halusin tehdä pilaa pilapiirtäjistä. Kurssin nimi oli "Ihmiskeho".
Silmät.
Soitin sokeain keskusliittoon ja kyselin näyttelijöitä. "Tilaisuus tähdissä, korvaus on vaatimaton mutta ohjaajamme on mukava heppu."
Juoni menee suunnilleen sillä tavalla että kolme erimaalaista pilapiirtäjää on viettämässä iltaa yhdessä - kaikilla näkövamma. Litran vodkapullon jälkeen alkaa tulla puhetta huorista. Varovaisesti miehet vitsailevat mikäli heitä näkökyvyttömiä huijattaisiin ja naiselta löytyisikin alushoususta ylimääräistä tavaraa. Riski päätetään ottaa. Naista ei näytetä pätkässä, pelkästään erilaisia holtittomia, sumuisia ja lapulla peitettyjä silmiä. Ruotsalainen pilapiirtäjä saa naisen ensimmäisenä syliinsä. Hänen eleistään näkyy äärimmäinen vakavuus. Amerikkalainen naureskelee. Suomalainen nousee rehvakkaana ylös ja alkaa puhumaan. Äänet katovat filmistä yhtäkkiä ja hänen puheenvuoronsa jää ekspressiivisyydestä huolimatta katsojalta tavoittamatta. Lopussa näyttelijöiden nimet skrollautuvat Helsingin sanomien kansi taustanaan iättömyyteen.
Elokuva kuvattiin mustavalkoisena ja sain arvosanaksi 2.
Silmät.
Soitin sokeain keskusliittoon ja kyselin näyttelijöitä. "Tilaisuus tähdissä, korvaus on vaatimaton mutta ohjaajamme on mukava heppu."
Juoni menee suunnilleen sillä tavalla että kolme erimaalaista pilapiirtäjää on viettämässä iltaa yhdessä - kaikilla näkövamma. Litran vodkapullon jälkeen alkaa tulla puhetta huorista. Varovaisesti miehet vitsailevat mikäli heitä näkökyvyttömiä huijattaisiin ja naiselta löytyisikin alushoususta ylimääräistä tavaraa. Riski päätetään ottaa. Naista ei näytetä pätkässä, pelkästään erilaisia holtittomia, sumuisia ja lapulla peitettyjä silmiä. Ruotsalainen pilapiirtäjä saa naisen ensimmäisenä syliinsä. Hänen eleistään näkyy äärimmäinen vakavuus. Amerikkalainen naureskelee. Suomalainen nousee rehvakkaana ylös ja alkaa puhumaan. Äänet katovat filmistä yhtäkkiä ja hänen puheenvuoronsa jää ekspressiivisyydestä huolimatta katsojalta tavoittamatta. Lopussa näyttelijöiden nimet skrollautuvat Helsingin sanomien kansi taustanaan iättömyyteen.
Elokuva kuvattiin mustavalkoisena ja sain arvosanaksi 2.
Novelli (henkilöhahmo naistenlehdentoimittaja)
Novelliin tulisi keksiä käänne. Ei ole mitään sanottavaa. Aika on loppumassa. Piilottelen kahvihuoneessa.
Eilisyönä Harri soitti kolmelta. Tuntuu kuin jatkaisimme riitaa samasta kohtaa mistä se alkoi, uudelleen ja uudelleen samat vuorosanat sisälläni. Pääsin aika pian takaisin nukkumaan, mutta sitten unen kaappasi vaaleiden verhojen läpi lähes täyden kuun loimotus. Ylihuomenna se loistaisi täydellä voimalla eikä Lilli ainakaan nukkuisi kuin muutaman tunnin ja aamulla kumpikin väsyneenä kiukuttelisimme päivämme tuskaisiksi. Turha sitä miettiä nyt.
Olin itse valinnut aiheen mutta koin oloni poikkeuksellisen kyllästyneeksi. Työmaamiehien liikkeiden seuraaminen ikkunasta kiinnitti huomioni ja osa haastatteluraakamateriaalista lepäili kovalevyllä koskemattomana. Iltapäivällä olisi taas yksi tapaaminen, mutta täällä nojasin taas kahvihuoneessa valkoiseen seinään ja yritin ajatella en mitään. Kiertelin hiussuortuvista rullia, kun muutama työkaveri käveli sisään. Taidenäyttely, kursiivi, nokian konkurssi, berlusconin syntymäpäivät. Ryhdistäydyin ja aloin kerätä astioita pöydältä jotta heidän palaverilleen olisi paremmin tilaa. Aiheena olisi miten keksiä taas jokin tuore näkökulma presidentinvaaleihin (salamurhataan). Naurahdin mieleennousseelle ajatukselle toimittajien uteliaisuutensa ajamana organisoimalle suurenluokan vaalihuijaukselle ja kävelin huoneesta pois.
Tekstiviesti. "Taidan olla tavannut naisen. H." Tuijotin sanoja uskomatta. Uskomatta. Uskomatta.
Nytkö? Oli ohi?
Työhuoneessa purskahdin itkuun. Yritin välttää hysteeristä kuuluvuutta, mutta olin yksin huoneessa enkä uskonut kenenkään olevan siihen aikaan iltapäivästä lähihuoneissakaan. Olin väärässä, oveen koputettiin. Maitoisen lasin läpi tunnistin hahmon.
--------------------------------------------------------------
Riitan ajatuksista ei ikinä ottanut selkoa, mutta olin ottanut tavakseni kuunnella häntä ainakin silloin kun olin niin toivottomassa tilassa ettei kellään voisi olla vastauksia. Hän veti omaisensa menettäneiden tukiryhmää Kalliossa. Hän oli ammattilainen. Saatoin melkein kuvitella hänet mustassa asiallisessa jakkupuvussa vakuuttamassa huoneellista orpoja ja leskejä ettei hän ainakaan aio kuolla. Hän pyöräytti silmiään sellaisille luuloille. Hän laski kätensä olkapäälleni ja kysyi äkäisenä mihin asti Harri oli valvottanut minua viime yönä. Mumisin hämmentyneenä hänen intuitionsa osuvuudesta että vain puolisen tuntia. Sitten nauroin että voiton vei täysikuu! Riitta istui viereiselle tuolille. Nauroimme yhdessä ihmissusille ja hän kysyi miten artikkelini eteni. Käännyin tuijottamaan tietokoneen ruutua enkä oikein osannut sanoa mitään. Se on vaikeampaa kuin olisin arvannut, haastateltavien puheista ei saanut muodostettua kokonaiskuvaa. Huokaisin. Riitta naurahti ja kysyi lähtisinkö iltapäivällä hänen seurakseen kukkakauppaan - siskolla oli syntymäpäivä. Vilkaisin kelloa automaattisesti ja nyökkäsin. Sovimme tapaavamme aulassa varttia yli neljä. Poistuessaan hän vilkaisi minua nopeasti ja vakava kiilto silmissään. Älä jätä häntä. Hän jättää sinut, mutta älä jätä häntä.
-------------------------------------------------------------------------
Krysanteemipuska. Chrysos, kulta, anthemon, kukka. Runsasta loistoa. Nauroimme Riitan kanssa kukkakaupan tuoksuille. Kaikki sekaisin. Riitta laittoi nenänsä vihreään ruovikkoon ja oli sen jälkeen erottelevinaan sen ominaistuoksun ilmasta herkällä hajuaistilla. Kysyin mitä hän aikoi kirjoittaa ensi viikolla kolumniinsa. Ehkä jotain kukista, hän nauroi. Krysanteemeissa oli sateenkaarimaisesti keskustan ympärillä kolmea väriä. Riitan kolumneissa arkipäivän absurdiikka yhdistyi kriittisen mielen tuotoksiin, lopputulos oli iloisenvärinen ja hiukan terävä. Palstan nimi oli "Kyllä minä sen tiesin" ja sitä oli ilmestynyt kaksi vuotta viikoittain. Ajatukseni karkailivat novelliini. Alku, keskikohta, loppu, toisaalta tuntui merkityksettömältä luoda rakenteita asioille joihin painovoima ei vaikuttanut. Nonlineaarinen luonteeltaan. Sitten ajattelin artikkeliani. Minulla oli vain alku mielessä: aloittaisin Susanna Koskisen persoonaa esitellen. Kenties sveitsiläisen kuvanveistäjän, maalarin ja piirtäjän Alberto Giacomettin sanoja lainaten: "tiedän, mitä näen, vasta työskennellessäni". Äänimaailma voidaan ajatella vasta, kun kuvao n leikattu alustavaan rakenteeseensa ja muotoonsa.
Ostoksien jälkeen lähdimme kumpikin koteihimme. Kokkasin Lillille kanapastaa.
Eilisyönä Harri soitti kolmelta. Tuntuu kuin jatkaisimme riitaa samasta kohtaa mistä se alkoi, uudelleen ja uudelleen samat vuorosanat sisälläni. Pääsin aika pian takaisin nukkumaan, mutta sitten unen kaappasi vaaleiden verhojen läpi lähes täyden kuun loimotus. Ylihuomenna se loistaisi täydellä voimalla eikä Lilli ainakaan nukkuisi kuin muutaman tunnin ja aamulla kumpikin väsyneenä kiukuttelisimme päivämme tuskaisiksi. Turha sitä miettiä nyt.
Olin itse valinnut aiheen mutta koin oloni poikkeuksellisen kyllästyneeksi. Työmaamiehien liikkeiden seuraaminen ikkunasta kiinnitti huomioni ja osa haastatteluraakamateriaalista lepäili kovalevyllä koskemattomana. Iltapäivällä olisi taas yksi tapaaminen, mutta täällä nojasin taas kahvihuoneessa valkoiseen seinään ja yritin ajatella en mitään. Kiertelin hiussuortuvista rullia, kun muutama työkaveri käveli sisään. Taidenäyttely, kursiivi, nokian konkurssi, berlusconin syntymäpäivät. Ryhdistäydyin ja aloin kerätä astioita pöydältä jotta heidän palaverilleen olisi paremmin tilaa. Aiheena olisi miten keksiä taas jokin tuore näkökulma presidentinvaaleihin (salamurhataan). Naurahdin mieleennousseelle ajatukselle toimittajien uteliaisuutensa ajamana organisoimalle suurenluokan vaalihuijaukselle ja kävelin huoneesta pois.
Tekstiviesti. "Taidan olla tavannut naisen. H." Tuijotin sanoja uskomatta. Uskomatta. Uskomatta.
Nytkö? Oli ohi?
Työhuoneessa purskahdin itkuun. Yritin välttää hysteeristä kuuluvuutta, mutta olin yksin huoneessa enkä uskonut kenenkään olevan siihen aikaan iltapäivästä lähihuoneissakaan. Olin väärässä, oveen koputettiin. Maitoisen lasin läpi tunnistin hahmon.
--------------------------------------------------------------
Riitan ajatuksista ei ikinä ottanut selkoa, mutta olin ottanut tavakseni kuunnella häntä ainakin silloin kun olin niin toivottomassa tilassa ettei kellään voisi olla vastauksia. Hän veti omaisensa menettäneiden tukiryhmää Kalliossa. Hän oli ammattilainen. Saatoin melkein kuvitella hänet mustassa asiallisessa jakkupuvussa vakuuttamassa huoneellista orpoja ja leskejä ettei hän ainakaan aio kuolla. Hän pyöräytti silmiään sellaisille luuloille. Hän laski kätensä olkapäälleni ja kysyi äkäisenä mihin asti Harri oli valvottanut minua viime yönä. Mumisin hämmentyneenä hänen intuitionsa osuvuudesta että vain puolisen tuntia. Sitten nauroin että voiton vei täysikuu! Riitta istui viereiselle tuolille. Nauroimme yhdessä ihmissusille ja hän kysyi miten artikkelini eteni. Käännyin tuijottamaan tietokoneen ruutua enkä oikein osannut sanoa mitään. Se on vaikeampaa kuin olisin arvannut, haastateltavien puheista ei saanut muodostettua kokonaiskuvaa. Huokaisin. Riitta naurahti ja kysyi lähtisinkö iltapäivällä hänen seurakseen kukkakauppaan - siskolla oli syntymäpäivä. Vilkaisin kelloa automaattisesti ja nyökkäsin. Sovimme tapaavamme aulassa varttia yli neljä. Poistuessaan hän vilkaisi minua nopeasti ja vakava kiilto silmissään. Älä jätä häntä. Hän jättää sinut, mutta älä jätä häntä.
-------------------------------------------------------------------------
Krysanteemipuska. Chrysos, kulta, anthemon, kukka. Runsasta loistoa. Nauroimme Riitan kanssa kukkakaupan tuoksuille. Kaikki sekaisin. Riitta laittoi nenänsä vihreään ruovikkoon ja oli sen jälkeen erottelevinaan sen ominaistuoksun ilmasta herkällä hajuaistilla. Kysyin mitä hän aikoi kirjoittaa ensi viikolla kolumniinsa. Ehkä jotain kukista, hän nauroi. Krysanteemeissa oli sateenkaarimaisesti keskustan ympärillä kolmea väriä. Riitan kolumneissa arkipäivän absurdiikka yhdistyi kriittisen mielen tuotoksiin, lopputulos oli iloisenvärinen ja hiukan terävä. Palstan nimi oli "Kyllä minä sen tiesin" ja sitä oli ilmestynyt kaksi vuotta viikoittain. Ajatukseni karkailivat novelliini. Alku, keskikohta, loppu, toisaalta tuntui merkityksettömältä luoda rakenteita asioille joihin painovoima ei vaikuttanut. Nonlineaarinen luonteeltaan. Sitten ajattelin artikkeliani. Minulla oli vain alku mielessä: aloittaisin Susanna Koskisen persoonaa esitellen. Kenties sveitsiläisen kuvanveistäjän, maalarin ja piirtäjän Alberto Giacomettin sanoja lainaten: "tiedän, mitä näen, vasta työskennellessäni". Äänimaailma voidaan ajatella vasta, kun kuvao n leikattu alustavaan rakenteeseensa ja muotoonsa.
Ostoksien jälkeen lähdimme kumpikin koteihimme. Kokkasin Lillille kanapastaa.
sunnuntai 18. maaliskuuta 2012
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)