kirjoitin tällaisen pitkän jutun koska ajattelin että sillä saattaisi olla merkitystä mutta en ole varma uskoisiko kukaan että maailmat voi mennä sekaisin. ehkä jos sanon että mulla on sivupersoona, että mun persoona meni rikki poikki kahteen osaan - ehkä silloin voisi uskoa että tiedän mistä phuun?


Keskustelin eilen baarissa tähtitiedeopiskelijan kanssa. Kysyin rohkeasti jossain vaiheessa, jotain mielenkiintoisaa keskustelua provosoidakseni, uskooko kukaan seurueessa jumalaan. En määritellyt tarkemmin, ja kukaan ei uskonut. En itsekään tiedä minkätyyppiseen jumalaan uskoisin, jos sitä pitäisi jotenkin määritellä: sanoin että koen vahvasti että ihmiset elää "rajoittuneessa" tilassa sen suhteen mitä totuus on. Sanoin että mulla on fiilis että jumalallinen on niin lähellä huolimatta määrittelemättömyydestään, että voi kuvitella että jos sinkautuisi ilmakehän ulkopuolella, kokisi valtavasti valoa. Että heti jonkin rajan takana on jonkinlainen äärettömyys odottamassa, emme vain aina huomaa. No, vähän vaikea tällaista baarikeskustelua referoida ymmärrettäväksi, mutta tästä lähti mielenkiintoiset oivallukset käyntiin. Tähtitieteilijä aluksi yhtyi planeetta-ajatukseeni omasta näkökulmastaan niin että siitä tuli huvittavan runollista: selitti jotain siitä miten on ihan totta että ilmakehän molekyylit sitoo valosäteilyn. Ja itse ajattelin taivaankannen peittävän totuutta.

Sitten se jatkoi selittääkseen kaikenlaista omasta tieteellissävyisestä katsantokannastaan: "Ihmiskunta ei näe mitä on linnunradan keskustan toisella puolella. Valonnopeus on äärellinen joten emme koskaan havaitse kaikkea. Ihminen on tosi huono havaitsemaan." Näistä saatoin olla ihan rehellisesti samaa mieltä.

Keskustelu ajautui kysymykseen siitä minkälaista kovin mystisluonteisten ihmisten kanssa on keskustella (vittumaista kuulema!) kun yhteisymmärrystä ei synny. Homma päätyy johonkin sokeaaseen nahisteluun (olen itsekin syyllistynyt siihen). Miksi on niin vaikea tieteellisen ja metafyysisen kohdata, edes ihmisten huulilla?

Tieteentekeminen. Kun tehdään tutkimusta, niin täytyy sivuuttaa asiat mitä ei voida mitata. Tarkoituksena tieteessä on saada aikaan täsmällisiä tuloksia. Jotta voidaan saada tietoa KONKREETTISESTA maailmasta, ei ole tarkoitus tutkia epäkonkreettista maailmaa. Tiedesuuntautuneet ihmiset tietävät perustavansa käsityksensä säännöille, eivätkä väitäkään tietävänsä mitään asioista mistä ei voi tietää. Ei tehdä olettamuksia asioista mistä ei voi tehdä.

Hippien mielestä tiedeihmiset on rajoittuneita. He KOKEVAT jotakin SISÄLLÄÄN, joka aiheuttaa erilaisen näkökulman. Niin he ainakin uskovat.

Tieteessä ei mitä ilmeisimmin allekirjoiteta väitettä että olisi kannattavaa tutkimustulosten kannalta "uskoa siihen että joku on totta sen takia että uskoo sen olevan totta". Eli kokemus ei riitä todisteeksi.

Sitten hipit sanoo "no mut kvanttiteoria".





Oon vaan itse havainnut että kun esimerkiksi astrologiaa harrastavana kuulen väitteitä että "ihminen poimii vaan omaan valmiiseen käsitykseensä sopivia satunnaisia faktoja", niin se ei oman astrologiankokemukseni perusteella mua vakuuta, ja tuntuu että en saata uskoa sattumiin siinä määrin kuin miten ihmiset kai yleensä.

keskustelukumppanini kertoi esimerkkejä ihmisen aivojen kummallisuudesta: kertoi olevansa hyvin rationaallinen ihminen mutta nukkuessaan talossa jossa väitettiin kummittelevan, säikähteli talon rapsahduksia ja muita luonnollisia ääniä, vaikka saattoi jatkuvasti vakuuttaa itselleen järjellä oikein helposti että ei usko kummituksiin. että ihmisellä on puoli jolla kykenee loogiseen ajatteluun ja puoli jolla on keinot luoda meille erilaisia harhoja, tulkintaharhoja, mielikuvitusmaailmoja ja nämä toimii ikäänku tahdostapiittaamattomina (tai onko olemassa tahtoa jolla niitä voisi hallita?)

muistiinapanoistani ei selviä ihan mitä latuja keskustelu on sen jälkeen kulkenut, muistan vaan sen miten vaikea oli kirjoittaa ylös edes pientä osaa siitä, sitä hurjalta oivallukselta tuntunutta juttuja. se nimittäin tuntui rikkovan jotain ajattelun sääntöjä se miltä sen pohtiminen tuntui.

uskon että puhuimme tieteentekemisestä. siitä että kun tehdään tutkimusta, niin täytyy sivuuttaa asiat mitä ei voida mitata. tarkoituksena tieteessä on saada aikaan täsmällisiä tuloksia. tutkia KONKREETTISTA maailmaa. tällöin täytyy jättää epätarkkuuksia pois. tämän olen itse kuullut monta kertaa ja sitten hipit blaastaa sitä että "kaikki on yhtä", "tiede on paskaa" (itsekin olen tähän syyllistynyt ennenkuin tulin parempaan johtopäätökseen). ja tiedemiehet tietävät puolustavansa omaa näkökulmaansa aiheesta, sillä tiede perustuu tietyille säännöille joilla on merkitystä: kuten sille että ei väitetä että tiedetään jotain asioista mistä ei voi tietää. eli ollaan ihan rehellisiä sen oman maailmankuvan kanssa eikä tehdä olettamuksia asioista mistä ei voi tehdä.

tieteessä ei mitä ilmeisimmin allekirjoiteta väitettä että olisi kannattavaa tutkimustulosten kannalta "uskoa siihen että joku on totta sen takia että uskoo sen olevan totta".

eikö olekin kyse siitä?

valinta siinä että mitä merkitystä on (todennäköisesti tämä kuuluu sen kuuluisan atomi on aaltoliike/piste havaitsijasta riippuen -kysymyksen pariin) uskomisella, voisi ehkä esittyä jollain tapaa tällaisessakin kysymyksessä (tämän esitti tähtitietelijä ainakin sillä hetkellä hauskana tuntuvana esimerkkinä), miten tämä vertautuisi aivopuoliskoihin tai schrödingerin kissaan tai jotain?

on kaksi kämppistä, siisti ja sotkuinen.

sotkuinen ei välitä omista tai toisen teoista asunnossa.
siistillä välittää ja tilanne harmittaa sitä. suhteessa kämppikseensä sillä on kaksi vaihtoehtoa:
- aina siivota toisen jäljet
- olla välittämättä sen sotkuista

kumpikaan noista ei oikein välttämättä toimisi kämppiksenä ihmisenä eläessä, menis hermot. käytännön elämässähän esiintyy vaihtoehtoja. sotkuinen kämppis tuottaa kaaosta.

voitaisiin ajatella että tämmöisessä (matemaattisessa?) kysymyksessä on kyse jostain mitä meidän aivot meille väittää, kun me paradokseja pohditaan: että täytyisi olla jokin vastaus ongelmaan, tai että täytyisi valita. tieteessä faktaa etsittäessä perustetaan toiminta siihen että on mahdollista valita toinen vaihtoehdoista, true tai false. mutta jos ajatellaan että sekä mystisessä maailmankatsomuksessa joka "ei valitse, koska kaikki on yhtä" JA tieteellisessä maailmankuvassa olisi perusteita, mutta että niitä ei vain oltaisi täysin tuotu yhteen vielä, tai näkökulmat eivät ymmärrä toisiaan, niin johtuisiko se ymmärtämättömyys juuri siitä että kumpikaan keskustelukumppaneista (hippi vs. fyysikko) eivät täysin ymmärrä sitä miten useammat vaihtoehdot voivat olla totta samaan aikaan? fyysikko ei ymmärrä jumalan olevan absoluuttisesti olemassa, ja hippi ei ymmärrä miksi fyysikko uskoo omaan maailmankuvaansa, "kun se on rajoittunut".

kun tehdään tiedettä, tutkimustulokset, esim. jotain kvanttitodennäköisyyttä laskettaessa, kulkee, voitaisiin ajatella, filtterin läpi. sen filtterin läpi mitä ihminen PYSTYY havaita, mitä se PYSTYY valita näkevänsä. siisti kämppis valitsee miten toimia sotkuisen kämppiksen kanssa. sotkuinen kämppis luo kaaoksen jota siisti yrittää selvitellä?

mitä olisi elämä jos ei olisi sotkuista kämppistä ja kaaosta? pelkän logiikan maailmassa ei ole elämää. en tiedä mistä se johtuu, mutta pelkkä logiikka ei ole elämää, eihän? olen viettänyt pitkiä aikoja jumittuneena pelkkään rationaaliseen aivoon, tarkoitan sanojen ja lauseiden pitkiä pätkiä, jotka tavallaan eivät tuntuneet sisältävän mitään muuta kuin lausekkeita maailmasta, mutta jollain tapaa kokemus jäi vaillinaiseksi. tavallaan kaaokselle on tarve, koska vasta se luo monenlaisia maailmoja: jos olisi vain yhdenlainen maailma, mitään ei tapahtuisi? onko tämä totta? on pakko elää myös toisessa maailmassa?

sitten toisaalta pelkkä kaaoksen maailma ei tunnu hevin järkevältä myöskään. miten siellä mikään voisi olla olemassa koska mikään ei ole eroteltavissa? tälle ajatukselle ei sinänsä ole mitään perustelua, koska elämmekö täydellisessä kaaoksen maailmassa? elämmekö jos pystymme muodostamaan jollain ilveellä sääntöjä kuvaamaan sitä? täydellistä kaaoksen maailmaa ei ehkä pysty kuvaamaan.

fyysikko tarkastelee maailmaa kannalta jossa kaaoksen maailma on tutkittavissa, vaikka ei ymmärrettävissä. hippi kokee että jumala on olemassa.

tähtitieteilijä esitti jostain syystä, ehkä voitte rakkaat lukijat intuitiivisesti ymmärtääkin, miksi, että maailma jossa jumala ja logiikka menevät sekaisin, olisi jopa runollisen kuuloisesti ilmaistuna 'toinen todellisuus', meille tuntematon. siellä pätisivät jotenkin eri säännöt. se olisi elämä satunnaisgeneraattorin sisällä, ennen ulospullautettavan tuloksen syntymistä.

tähtitieteilijän näkemys oli, että näitä kahta maailmaa ei saa sekoittaa: jos soveltaa toista toiseen, tulee sotkua. näin ollen ei pidä perustella uskonnolla tai mystisillä tai maagisilla uskomuksilla tekoja konkreettisessa maailmassa, eikä tieteen pidä puuttua uskontoon.


entä jos jonain päivänä kaksi maailma olisivat yhtä?

ajattelen että ihminen elää ristiriidassa kahden maailman suhteen. ei tiedä mitä uskoa, kun järki sanoo sitten toisaalta muuta. järkihän sanoo aina sitä että asiat ovat esim. hallittavissa, että säännöt pitävät paikkansa. toisaalta ihmiskokemuksessa asia ei ole yleensä niin korostunut kuitenkaan, koska "intuitiivinen" puoli huomaamattamme laittaa meidät kokemaan, tuntemaan asioita. järki uskoo elävänsä oikeassa maailmassa, ja että POIKKEUKSET sen tuntemiin sääntöihin ovat joko ohitettavia asioita sen perusteella että ne eivät toimi oikein (onhan helppo ohittaa informaatiota joka ei kutsu? tai hakea vain tietoa joka vahvistaa omia valmiita käsityksiä?), tai ristiriitoja joita ei voida todentaa, jotka jäävät mysteeriksi.

mielestäni ihmiset elävät jotenkin vaillinaisessa tilassa silloin kun jokin jää mysteeriksi: näkemys ei ole kokonaisvaltainen. jos ihminen on tilassa missä toista maailmaa ei saisi soveltaa toiseen tai toista toiseen, koska siitä tulisi sotkua, on jossain oltava jotain mätää.

mulla puhkesi jonkinlainen sivupersoonahäiriö pari viikkoa sitten. tarkoitan ihan oikeaa ehkä kliinisesti todennettavaa tapausta. oon jotenkin nähnyt näitä eri puolia nyt sitten, ja myös sen olennaisimman: miltä tuntuu elää kun filttereiden toimintaperiaate on muuttunut olennaisesti tai niitä on jotenkin poistettu. en tiedä olisiko mahdollista kokea sitä niin moniulotteisesti ilman että mieli on jollain tapaa skitsofreeninen, koska useat eri kokemustavat melkeinpä eivät mahdu samaan päähän.

mutta mitä olisi elämä jos toinen todellisuus tulisi osaksi arkea? kokemuksena se on mielestäni miellyttävää, erittäin miellyttävää.

mun mielestä tän schrödinger katin keissi ei tarttisi olla mikään pelkkä teoria tai kvanttiteorian pelkkä teoria. se voi olla myös käytäntöä. hulluudeksi sitä kai kutsutaan ,mutta ihan miellyttävää hulluutta. itte koen että mulle on tapahtunut niin.