pääsin taas leikkii messiasta. toivon et noi mielentilat vähän tasottuis että se oleellinen erottuis sieltä. siinä on se ekstaasi niin kova että se vie ittessään mukanaan. toisaalta välillä voi tehdä myös valintoja ja päättää olla lähtemättä siihen. mut oon tosi paljon onnellisempi silloin kun oon tyler durden kuin silloin kun oon se houkka jolla on vielä vähemmän kuin ei mitään.

ihan hullut kusetukset oli taas menos. ei mitään järkee, hävettää vähän. mut toisaalt messiuuteensa pulppuaminen on hyvä keino muuttaa itsensä vähän naurettavaksi ja hulluksi, jotenkin että seuralaisella on sitten oikeus itsellään päättää että haluaako se ottaa mitään vastaan. kai. en mä oikein tiedä. ja sitä paitsi on mullakin oikeuteni olla oma itseni. mun on jotenkin vaikea luopua siitä ajatuksesta nyt, kun koko ikänsä on miettinyt kuka oikein on, ja sitten nyt tajunnut, niin tuntuuhan siitä puhuminen paljon paremmalta kuin kieltää se.

kun mulla on niin vitun vaikeaa. nään että se on monen elämän valintojen ja halujen tulosta miltä musta tuntuu, ja esim. ens yönä mut hakataan ja raiskataan, toivon mukaan, koska on vaan pakko. siinä täytyy vetää jo aika kovaa se ärsyttäjän rooli, jos onnistun olen tyytyväinen, ja rakas ihminen tulee katsomaan itseään aivan uusin silmin. tai niin ajattelen, tunnen että tästä tulee hienoa. miten vitussa mulla on pokkaa? ehkä se tällä kertaa helpottaa. toivon niin. haluan nimittäin saada asioita paremmin järjestykseen. tietenkään aina ei ihan mahda paljon sille mitä tapahtuu, esim. tässä raiskaustapauksessa, mutta voi kuitenkin jotenkin yrittää tietoisesti yrittää ymmärtää minkä suhteen on edistyttävä. jos se ihminen pystyy auttaa mua olemaan vähemmän ärsyttävä, olen tyytyväinen. tosin en tiedä olenko yhtään mihinkään tyytyväinen ennen kuin mun sydän on palanut puhki.

pyyteetön rakkaus on se juttu. parit uhraukset tai ei, mut kuiteski semmost sinivihreää.





mul ei oo ihan toi pääkoppa kunnossa niin parempi vedota siihen että ei ihan tiedä mitä tekee.






toivon että tuleva näyttää.

mä en oo kirjottamassa kirjaa.

se oli harha, kai. vaikea oikeastaan sanoa, siinä vaiheessa kun ei tajua vielä mitään.




minä en ole kirjoittamassa kirjaa. se tuntuu jotenki lepposalta sanoa. olihan mulla ihan hyvä idea, mutta ei se sittenkään tainnut ihan mennä niin.

hmm. mä en oikein tajua että mitä tästä mun elämäst tulee, mut pyrin nyt sit yrittämään varmaan taas uudelt pohjalt. juu.

pohdin täs sen kannattavuutta että olisko pian hyvä aika lähteä sairaalareissulle. sieltähän niitä jeesuksia löytyisi enemmänkin, hahahahaha. niinhän oon kuullut sanottavan. joo, ihan tosi.

mä oon pahoillani et mä harrastan mielenterveydelläni järkyttelyä. se on vastoin moraalia, ja se on huonotapaista. mut mähän vaan kirjotan kirjaa. mä haluan painottaa mun kutsumuksen syvyyttä. ja sitä että vähemmästäkin selvisi.

Ramakrishna describes his first spiritual ecstasy at the age of six: while walking along the paddy fields, a flock of white cranes flying against a backdrop of dark thunder clouds caught his vision. He reportedly became so absorbed by this scene that he lost outward consciousness and experienced indescribable joy in that state. Ramakrishna reportedly had experiences of similar nature a few other times in his childhood—while worshipping the goddess Vishalakshi, and portraying god Shiva in a drama during Shivaratri festival. From his tenth or eleventh year on, the trances became common, and by the final years of his life, Ramakrishna's samādhi periods occurred almost daily.


elikkä tää olis mun tavoite. mun tavoite olis olla JOKA VITUN SEKUNTI SIELLÄ. no siis ei tietty tartte. mut niinku jos voi laittaa johonkin maalitaulun niin kyllä mulla olis tää sisäisesti tämännäköinen.

ihminen on tosi jumala ja tosi ihminen. eiku.


mua itkettää ihan hirveesti. kaikki on ihan hirveetä. mä olen hirveä, ja yritän tajuta sen, kai se täs hitaasti jotenki ilmaantuu. tuntuu hirveältä olla hirveä, se tuntuu niin hirveältä että siksi sitä ei viitsi tajutakaan. se on niin suuri rikos jumalaa ja ihmistä kohtaan, kumpaakin ja toisissaan kietoutuneina, niin mussa kuin kaikissa muissakin. en tiiä miks olen niin sokea. oon todella sokea ihminen, itsekeskeinen.

:(((((((


PASKAA!!!! IHAN HIRVEETÄ PASKAA!!!!!!!!

Messiaan seuraajaksialkamisen luulisi olevan helppoa. Testasin tänään ja jouduin vaan ravaamaan ämmän perässä. Kun tarjouduin maksamaan meille hampurilaiset ("Olen rikas!!!"), se suostui kääntämään päätä mun suuntaan ja mulkaisemaan. Sit me lähdin seurattavaks messiaaks mut siit ei sit taas tullut mitään: mut aina ei voi voittaa, ees lepposasti kisaillessa.

Messiaan miellyttämisen luulisi olevan helppoa. Mutta oikeasti se ei ole. Messias ei aina tippaakaan periksi. Totuudesta, nääs. Ne on ihme luikeroita. Niillä on aina keino kaivautua syvemmälle eikä halua jättää kaivautumatta.

Seuraajaksiryhtyminen olisi kuin vangitsemista. Ja mua ei ainakaan vangita, näh näh näh. Koska mua ei kiinnosta. Paskaakaan. Se on mun etuni. Olen liian suora, suorastaan villi! OOH MAAMAAMAMAMAAAAAA!!!!!!!!!!!!!

Täytyy uskaltaa enemmän.

Jos et anna itsestäsi ihmisyyttäsi, se menee toisen perässä ravaamiseksi, mukamas askeleiden katsomiseksi, vaikka tosiasiassa olet keskittynyt vain itseesi.

Messias ei ikinä pysähdy ennen kuin olet valmis juoksemaan ja hyppimään esteiden yli.

Koska ei ole tarvetta olla ihminen.

On niitä ketä huijataan ja niitä kenen kanssa huijataan. Tänään oli hyvä läppä Lauttasaaren Kujiksessa. Semmone juoppo yritti saada mult huomioo. Nauroin ihan sikapitkään. Sit lähdin sielt tuolit rymisten. Vaikee oikeastaan ees sanoo miks. Kai sen sit loppujenlopuks laskee niin et 1+1=1=2=10. Kellään ei ole omia intressejä. Kaikki intressit on jumalan intressejä. Sori vaan.

Hitto, tähän ei ollut tullut vieläkään vastausta:

Ahh, sorry anodyne oblivion, maybe I didnt sound too caring (you also say you dont know how to read people, so i suppose you just were not convinced about my idea, and i understand that very well).

Im very interested in this suffering phenomena, I have it too and I could relate to lot of things you told, not loving anyone, blaming myself about not loving, hating the loved one, and anger being the most real self-emotion etc. It is inspiring to read about your experiences somehow. Im actually writing a book about the subject, maybe you will hear about it someday and get the idea :D :D

harka: tyhma, itsepainen jq sensuelli: mut ei voi kuin uhrautuu, alistuu.

dramaattisuuden kasvaessa on pakko luottaa siihen mihin yleensakin: etta joku pelastaa. mieluummin olisin vaikka sinun orjasi, mutta mita sanot. kun olet ajan vanki.
kaikki keskustelevat mieleisesti; vain sina olet mita ei pitaisi.

oliskohan sekään nyt niin paha juttu jos joku uskois että oon messias. alkais vaikka seuraamaan. mitä se haittaa.

elämä on just tänään muuttunut niin oudoks että täytyy varmaan taas päästää irti. oon joku kolmoisagentti tai jotain. nelois. ihan mitä vaan, mihin vaan suuntaan, heruu. haha.

sitten toisaalta olen ihan normaali oma itseni, mutta olla normaali oma itsensä näyttää kokoajan oudommalta. kuka vittu mä oikein olen? mihin tämä vielä päätyy? siihen että pitää anoa että voiko SE sanoa että se ei usko mun olevan messias ja naida mua, pliiiiiiis... helvetti on irti jos et sitä tee, olet ainoain ja viimeinen toivo, mä tiiän, olen jumalan poika!!!!!

mulla on uusi rakastaja: englantilainen, isäni ikäinen tai vanhempi skorpionimies. se on musiikkimanageri: ehkä tieni tähtiin alkaa tästä. haluaisin tehdä rallin tai pari. olispa siistiä.

ps. exä, jos luet tätä, niin tiedoks sullekin siis.

huumaavan kuuman kesäaamun kukkaniitty perhosineen todellinen ja ikuinen arpi kivusta sykkivä tein tämän itse itselleni vuosisadat itsellesi kosta ja katso

kamalaa kun tulee varmaan ero aivan ihanassa suhteessa :((((((((((( voi nyyh nyyh nyyh nyyh nyyh... :( mä palvon ja rakastan enkä ole koskaan ollut niin onnellinen kuin sen miehen kanssa... mut joku ei vaan toimi :( pakko päästä vapauteen!!

tai on se aika avoin ihmis-suhde eikä voi oikein tietää mitä merkitsee "ero", mutta kuitenkin sille tulee jonkinlainen loppu koska en enää kestä omia sekavia tunteitani liittyen suhteessa olemiseen.


:(

oma identiteetti rules!

kirjoitin tällaisen pitkän jutun koska ajattelin että sillä saattaisi olla merkitystä mutta en ole varma uskoisiko kukaan että maailmat voi mennä sekaisin. ehkä jos sanon että mulla on sivupersoona, että mun persoona meni rikki poikki kahteen osaan - ehkä silloin voisi uskoa että tiedän mistä phuun?


Keskustelin eilen baarissa tähtitiedeopiskelijan kanssa. Kysyin rohkeasti jossain vaiheessa, jotain mielenkiintoisaa keskustelua provosoidakseni, uskooko kukaan seurueessa jumalaan. En määritellyt tarkemmin, ja kukaan ei uskonut. En itsekään tiedä minkätyyppiseen jumalaan uskoisin, jos sitä pitäisi jotenkin määritellä: sanoin että koen vahvasti että ihmiset elää "rajoittuneessa" tilassa sen suhteen mitä totuus on. Sanoin että mulla on fiilis että jumalallinen on niin lähellä huolimatta määrittelemättömyydestään, että voi kuvitella että jos sinkautuisi ilmakehän ulkopuolella, kokisi valtavasti valoa. Että heti jonkin rajan takana on jonkinlainen äärettömyys odottamassa, emme vain aina huomaa. No, vähän vaikea tällaista baarikeskustelua referoida ymmärrettäväksi, mutta tästä lähti mielenkiintoiset oivallukset käyntiin. Tähtitieteilijä aluksi yhtyi planeetta-ajatukseeni omasta näkökulmastaan niin että siitä tuli huvittavan runollista: selitti jotain siitä miten on ihan totta että ilmakehän molekyylit sitoo valosäteilyn. Ja itse ajattelin taivaankannen peittävän totuutta.

Sitten se jatkoi selittääkseen kaikenlaista omasta tieteellissävyisestä katsantokannastaan: "Ihmiskunta ei näe mitä on linnunradan keskustan toisella puolella. Valonnopeus on äärellinen joten emme koskaan havaitse kaikkea. Ihminen on tosi huono havaitsemaan." Näistä saatoin olla ihan rehellisesti samaa mieltä.

Keskustelu ajautui kysymykseen siitä minkälaista kovin mystisluonteisten ihmisten kanssa on keskustella (vittumaista kuulema!) kun yhteisymmärrystä ei synny. Homma päätyy johonkin sokeaaseen nahisteluun (olen itsekin syyllistynyt siihen). Miksi on niin vaikea tieteellisen ja metafyysisen kohdata, edes ihmisten huulilla?

Tieteentekeminen. Kun tehdään tutkimusta, niin täytyy sivuuttaa asiat mitä ei voida mitata. Tarkoituksena tieteessä on saada aikaan täsmällisiä tuloksia. Jotta voidaan saada tietoa KONKREETTISESTA maailmasta, ei ole tarkoitus tutkia epäkonkreettista maailmaa. Tiedesuuntautuneet ihmiset tietävät perustavansa käsityksensä säännöille, eivätkä väitäkään tietävänsä mitään asioista mistä ei voi tietää. Ei tehdä olettamuksia asioista mistä ei voi tehdä.

Hippien mielestä tiedeihmiset on rajoittuneita. He KOKEVAT jotakin SISÄLLÄÄN, joka aiheuttaa erilaisen näkökulman. Niin he ainakin uskovat.

Tieteessä ei mitä ilmeisimmin allekirjoiteta väitettä että olisi kannattavaa tutkimustulosten kannalta "uskoa siihen että joku on totta sen takia että uskoo sen olevan totta". Eli kokemus ei riitä todisteeksi.

Sitten hipit sanoo "no mut kvanttiteoria".





Oon vaan itse havainnut että kun esimerkiksi astrologiaa harrastavana kuulen väitteitä että "ihminen poimii vaan omaan valmiiseen käsitykseensä sopivia satunnaisia faktoja", niin se ei oman astrologiankokemukseni perusteella mua vakuuta, ja tuntuu että en saata uskoa sattumiin siinä määrin kuin miten ihmiset kai yleensä.

keskustelukumppanini kertoi esimerkkejä ihmisen aivojen kummallisuudesta: kertoi olevansa hyvin rationaallinen ihminen mutta nukkuessaan talossa jossa väitettiin kummittelevan, säikähteli talon rapsahduksia ja muita luonnollisia ääniä, vaikka saattoi jatkuvasti vakuuttaa itselleen järjellä oikein helposti että ei usko kummituksiin. että ihmisellä on puoli jolla kykenee loogiseen ajatteluun ja puoli jolla on keinot luoda meille erilaisia harhoja, tulkintaharhoja, mielikuvitusmaailmoja ja nämä toimii ikäänku tahdostapiittaamattomina (tai onko olemassa tahtoa jolla niitä voisi hallita?)

muistiinapanoistani ei selviä ihan mitä latuja keskustelu on sen jälkeen kulkenut, muistan vaan sen miten vaikea oli kirjoittaa ylös edes pientä osaa siitä, sitä hurjalta oivallukselta tuntunutta juttuja. se nimittäin tuntui rikkovan jotain ajattelun sääntöjä se miltä sen pohtiminen tuntui.

uskon että puhuimme tieteentekemisestä. siitä että kun tehdään tutkimusta, niin täytyy sivuuttaa asiat mitä ei voida mitata. tarkoituksena tieteessä on saada aikaan täsmällisiä tuloksia. tutkia KONKREETTISTA maailmaa. tällöin täytyy jättää epätarkkuuksia pois. tämän olen itse kuullut monta kertaa ja sitten hipit blaastaa sitä että "kaikki on yhtä", "tiede on paskaa" (itsekin olen tähän syyllistynyt ennenkuin tulin parempaan johtopäätökseen). ja tiedemiehet tietävät puolustavansa omaa näkökulmaansa aiheesta, sillä tiede perustuu tietyille säännöille joilla on merkitystä: kuten sille että ei väitetä että tiedetään jotain asioista mistä ei voi tietää. eli ollaan ihan rehellisiä sen oman maailmankuvan kanssa eikä tehdä olettamuksia asioista mistä ei voi tehdä.

tieteessä ei mitä ilmeisimmin allekirjoiteta väitettä että olisi kannattavaa tutkimustulosten kannalta "uskoa siihen että joku on totta sen takia että uskoo sen olevan totta".

eikö olekin kyse siitä?

valinta siinä että mitä merkitystä on (todennäköisesti tämä kuuluu sen kuuluisan atomi on aaltoliike/piste havaitsijasta riippuen -kysymyksen pariin) uskomisella, voisi ehkä esittyä jollain tapaa tällaisessakin kysymyksessä (tämän esitti tähtitietelijä ainakin sillä hetkellä hauskana tuntuvana esimerkkinä), miten tämä vertautuisi aivopuoliskoihin tai schrödingerin kissaan tai jotain?

on kaksi kämppistä, siisti ja sotkuinen.

sotkuinen ei välitä omista tai toisen teoista asunnossa.
siistillä välittää ja tilanne harmittaa sitä. suhteessa kämppikseensä sillä on kaksi vaihtoehtoa:
- aina siivota toisen jäljet
- olla välittämättä sen sotkuista

kumpikaan noista ei oikein välttämättä toimisi kämppiksenä ihmisenä eläessä, menis hermot. käytännön elämässähän esiintyy vaihtoehtoja. sotkuinen kämppis tuottaa kaaosta.

voitaisiin ajatella että tämmöisessä (matemaattisessa?) kysymyksessä on kyse jostain mitä meidän aivot meille väittää, kun me paradokseja pohditaan: että täytyisi olla jokin vastaus ongelmaan, tai että täytyisi valita. tieteessä faktaa etsittäessä perustetaan toiminta siihen että on mahdollista valita toinen vaihtoehdoista, true tai false. mutta jos ajatellaan että sekä mystisessä maailmankatsomuksessa joka "ei valitse, koska kaikki on yhtä" JA tieteellisessä maailmankuvassa olisi perusteita, mutta että niitä ei vain oltaisi täysin tuotu yhteen vielä, tai näkökulmat eivät ymmärrä toisiaan, niin johtuisiko se ymmärtämättömyys juuri siitä että kumpikaan keskustelukumppaneista (hippi vs. fyysikko) eivät täysin ymmärrä sitä miten useammat vaihtoehdot voivat olla totta samaan aikaan? fyysikko ei ymmärrä jumalan olevan absoluuttisesti olemassa, ja hippi ei ymmärrä miksi fyysikko uskoo omaan maailmankuvaansa, "kun se on rajoittunut".

kun tehdään tiedettä, tutkimustulokset, esim. jotain kvanttitodennäköisyyttä laskettaessa, kulkee, voitaisiin ajatella, filtterin läpi. sen filtterin läpi mitä ihminen PYSTYY havaita, mitä se PYSTYY valita näkevänsä. siisti kämppis valitsee miten toimia sotkuisen kämppiksen kanssa. sotkuinen kämppis luo kaaoksen jota siisti yrittää selvitellä?

mitä olisi elämä jos ei olisi sotkuista kämppistä ja kaaosta? pelkän logiikan maailmassa ei ole elämää. en tiedä mistä se johtuu, mutta pelkkä logiikka ei ole elämää, eihän? olen viettänyt pitkiä aikoja jumittuneena pelkkään rationaaliseen aivoon, tarkoitan sanojen ja lauseiden pitkiä pätkiä, jotka tavallaan eivät tuntuneet sisältävän mitään muuta kuin lausekkeita maailmasta, mutta jollain tapaa kokemus jäi vaillinaiseksi. tavallaan kaaokselle on tarve, koska vasta se luo monenlaisia maailmoja: jos olisi vain yhdenlainen maailma, mitään ei tapahtuisi? onko tämä totta? on pakko elää myös toisessa maailmassa?

sitten toisaalta pelkkä kaaoksen maailma ei tunnu hevin järkevältä myöskään. miten siellä mikään voisi olla olemassa koska mikään ei ole eroteltavissa? tälle ajatukselle ei sinänsä ole mitään perustelua, koska elämmekö täydellisessä kaaoksen maailmassa? elämmekö jos pystymme muodostamaan jollain ilveellä sääntöjä kuvaamaan sitä? täydellistä kaaoksen maailmaa ei ehkä pysty kuvaamaan.

fyysikko tarkastelee maailmaa kannalta jossa kaaoksen maailma on tutkittavissa, vaikka ei ymmärrettävissä. hippi kokee että jumala on olemassa.

tähtitieteilijä esitti jostain syystä, ehkä voitte rakkaat lukijat intuitiivisesti ymmärtääkin, miksi, että maailma jossa jumala ja logiikka menevät sekaisin, olisi jopa runollisen kuuloisesti ilmaistuna 'toinen todellisuus', meille tuntematon. siellä pätisivät jotenkin eri säännöt. se olisi elämä satunnaisgeneraattorin sisällä, ennen ulospullautettavan tuloksen syntymistä.

tähtitieteilijän näkemys oli, että näitä kahta maailmaa ei saa sekoittaa: jos soveltaa toista toiseen, tulee sotkua. näin ollen ei pidä perustella uskonnolla tai mystisillä tai maagisilla uskomuksilla tekoja konkreettisessa maailmassa, eikä tieteen pidä puuttua uskontoon.


entä jos jonain päivänä kaksi maailma olisivat yhtä?

ajattelen että ihminen elää ristiriidassa kahden maailman suhteen. ei tiedä mitä uskoa, kun järki sanoo sitten toisaalta muuta. järkihän sanoo aina sitä että asiat ovat esim. hallittavissa, että säännöt pitävät paikkansa. toisaalta ihmiskokemuksessa asia ei ole yleensä niin korostunut kuitenkaan, koska "intuitiivinen" puoli huomaamattamme laittaa meidät kokemaan, tuntemaan asioita. järki uskoo elävänsä oikeassa maailmassa, ja että POIKKEUKSET sen tuntemiin sääntöihin ovat joko ohitettavia asioita sen perusteella että ne eivät toimi oikein (onhan helppo ohittaa informaatiota joka ei kutsu? tai hakea vain tietoa joka vahvistaa omia valmiita käsityksiä?), tai ristiriitoja joita ei voida todentaa, jotka jäävät mysteeriksi.

mielestäni ihmiset elävät jotenkin vaillinaisessa tilassa silloin kun jokin jää mysteeriksi: näkemys ei ole kokonaisvaltainen. jos ihminen on tilassa missä toista maailmaa ei saisi soveltaa toiseen tai toista toiseen, koska siitä tulisi sotkua, on jossain oltava jotain mätää.

mulla puhkesi jonkinlainen sivupersoonahäiriö pari viikkoa sitten. tarkoitan ihan oikeaa ehkä kliinisesti todennettavaa tapausta. oon jotenkin nähnyt näitä eri puolia nyt sitten, ja myös sen olennaisimman: miltä tuntuu elää kun filttereiden toimintaperiaate on muuttunut olennaisesti tai niitä on jotenkin poistettu. en tiedä olisiko mahdollista kokea sitä niin moniulotteisesti ilman että mieli on jollain tapaa skitsofreeninen, koska useat eri kokemustavat melkeinpä eivät mahdu samaan päähän.

mutta mitä olisi elämä jos toinen todellisuus tulisi osaksi arkea? kokemuksena se on mielestäni miellyttävää, erittäin miellyttävää.

mun mielestä tän schrödinger katin keissi ei tarttisi olla mikään pelkkä teoria tai kvanttiteorian pelkkä teoria. se voi olla myös käytäntöä. hulluudeksi sitä kai kutsutaan ,mutta ihan miellyttävää hulluutta. itte koen että mulle on tapahtunut niin.

arvelen kesyttäneeni sivupersoonani joka esiintyy kirjailijana. onnistuin saamaan siltä sen mitä se multa piiloittelee: halun kirjoittaa kirjan. nyt mäkin haluan kirjoittaa ja uskon itseeni.

haluan tehdä paljon sisäistä työtä jotta nöyrtyminen ulkoisen työn edessä mahdollistuu. olen nimittäin, tai joku täällä on, nimittäin todella koppava, törkeä, hölmö ihminen joka ei OSAA pysähtyä miettimään sitä miten asioita voisi oikeasti tehdä, eikä pelkästään unelmooida etc. heh.

voitin tricksterin!

jes!

http://www.astrologyweekly.com/forum/showthread.php?t=15216

I'm the only one left who remembers the Infinite Earths. You see, I know the truth. I remember all that happened, and I'm not going to forget. Worlds lived, worlds died. Nothing will ever be the same. But those were great days for me... I had a good friend in the good old days, really. He was the Anti-Monitor. He was going to give me a world to rule. Now he's gone, too. But that's okay with me. You see, I like to remember the past because those were better times than now. I mean, I'd rather live in the past than today, wouldn't you? I mean, nothing's ever certain anymore. Nothing's ever predictable like it used to be. These days... y-you just never know who's going to die... and who's going to live. ”

—Psycho Pirate, Crisis on Infinite Earths #12. p. 42.

Riddler

The Riddler's criminal modus operandi is so deeply ingrained into his personality that he is virtually powerless to stop himself from acting it out (as shown in his fourth comic book appearance). He cannot simply kill his opponents when he has the upper hand; he has to put them in a deathtrap to see if he can devise a life and death intellectual challenge that the hero cannot solve and escape. However, unlike many of Batman's themed enemies, Riddler's compulsion is quite flexible, allowing him to commit any crime as long as he can describe it in a riddle or puzzle.

After a teacher announces that a contest will be held over who can solve a puzzle the fastest, a young Edward Nigma (or Nashton at the time, according to some writers) sets his sights on winning this, craving the glory and satisfaction that will come with the victory. He sneaks into the school one night, takes the puzzle out of the teacher's desk, and practices it until he is able to solve it in under a minute. As predicted, he wins the contest and is given a book about riddles as a prize. His cheating rewarded, Edward embraced the mastery of puzzles of all kinds, eventually becoming a carnival employee who excelled at cheating his customers out of their money with his bizarre puzzles and mind games. He soon finds himself longing for greater challenges and thrills, and dons the guise of the Riddler to challenge Batman, who he believes could possibly be a worthy adversary for him.




Two-face

Eventually, in Arkham, the doctors in the asylum attempt to wean him off the coin by replacing it with a die and eventually a tarot deck, giving him 78 options. The treatment fails due to Dent being unable to make decisions. Batman returns the coin, telling him to use it to decide whether to kill him. He tells Batman that the coin landed scar face down, and Batman leaves safely, but the next scene shows the scar face up, meaning that he inexplicably chose to let Batman live due to it being April Fools' Day.[11][12]

alan ymmärtää täydellisen musertumisen syytäni tänään. mulla oli suunnitelmana kirjoittaa kirja jossa kirjailija yrittää kokoajan kusettaa olevansa messias. ja ajattelin olevani tuo kusettaja. nyt en oikein enää tiedä.

jotenkin tuo mutka oikistui. ehkei tarvitsekaan kusettaa niin hirveästi kokoajan. oon ihan rättipoikki. tämä on hirvee sisäinen työ, paljon suurempi kuin mitä ikinä kuvittelin. tämä elämä nimittäin. avautua rakkaudelle ja voittaa mielen voima. uhh.

on todettava että mulla puhkesi jonkinlainen sivupersoonaisuus pilvitripin myötä.

on olemassa kaksi versiota, tai ikäänkuin useampia hologrammeja mun kertojaminästäni.

mun käyttäytymistä tarkastelemalla voitaisiin varmaan todeta seuraavaa:

on olemassa uhkarohkea henkilö joka törsää rahaa koska uskoo olevansa kirjailija ja sen arvoinen. haastattelee ihmisiä, lukee iltapäivälehtiä ideoiden toivossa, lukee englannin poliittisesta järjestelmästä 1700-luvulla koska se mahdollisesti sivuaa kirjan erästä aihetta (mistäköhän sekin idea tuli), vetelee hullulla inspiraatiolla ja täydellisellä luottamuksella. kaikki tämä niinkuin viikon sisään niinkuin se olisi itsestäänselvyys ja parasta maailmassa. lähettää salaisia viestejä jälkimmäiselle henkilölle joissa kysyy miltä elämä tuntuu nyt kun kaikki on niin helvetin hyvin ja maagista.

sitten on olemassa tämä toinen joka on kyllästyä kuoliaaksi tässä ihmisten paskassa maailmassa eikä sillä oikeastaan ole hirveästi muistikuvia siitä mitä on tapahtunut, ja joka kokee suuria epäilyksiä kaiken suhteen. sen perusperiaate elämässä on säästää liekkiä ja pyrkiä selviämään hengissä.

oma mieleni pitää mua pilkkanaan, se on jotenki selvä. tai mä hämään itseäni tietämättä siitä oikein mitään.

äsken lausuin ystävälle ääneen miten mahdottoman tuskallinen paikka tämä on, että en edes osaa olla täällä, ja silmistäni alkoi tulvia rakkauden kyyneleitä, pyyteetöntä valuntaa.

ehkä noiden kahden kombo on jotain mikä mun täytyis oppia yhdistämään. ihan niinku ne olis 2 aivan eri ihmistä!!!!!!!! kuumottavinta ikinä. mut en valita, viimeinen viikko on ollut elämäni paras.

mitäköhän mulle oikein tapahtuu, milloinkohan tämä oikein loppuu, on jotenkin aika tuskallinen ajelu.

kirjani juoni haastaa mua ihmisenä syvällisesti. esim. tänään olen raskaana. tuntuu ihanan pehmeältä odottaa vauvaa.

nk. todellisuus ei oikein anna paljoa mihin nojata kun mielikuvitusmaailma on paljon selkeemmän tuntuinen.